Ulkona sataa. On aamu, kello on seitsemän. Toinen nukkuu vielä, tuhina kuuluu keittiöön asti. Toinen juo aamumaitoa sohvalla, katselee lastenohjelmaa. Minulla on kuuma kahvi edessä ja on rauhallista.
Tilillä on kaksikymmentä euroa. Hiuksissa juurikasvu. Leivänmuruja ja rusinoita lattialla. Pyykkivuori.
Tämän onnellisempi en voisi olla.
Arki on niin häslinkiä, kiireistä, koko ajan tapahtuu jotain ja saa tempoilla joka suuntaan. Mitään ei saa tehtyä rauhassa, eikä aikaa omille ajatuksille juurikaan ole. Mutta sen verran olen viime päivinä kerennyt miettimään, että en voisi olla onnellisempi. En kaipaa mitään enempää, ja se on niin upea tunne.
Ennen lapsia oli jatkuvasti sellainen olo, että jotain puuttuu. Sitä tyhjää koloa yritti täyttää työnteolla, shoppailulla, matkustelulla. Mikään ei kuitenkaan täyttänyt sitä. Kunnes sain sen, mistä olen ylitsevuotavan kiitollinen.
En suinkaan arjessa joka ikinen hetki muista aina olla kiitollinen. Olen välillä kiukkuinen, joskus menetän hermoni. Se ei kuitenkaan tarkoita, että rakastaisin vähemmän. Tai että kiitollisuus olisi johonkin kadonnut.
Rakastan näitä aamuja, kun pikkuhiljaa heräillään. Kun ei ole mitään suunnitelmia. Tänään mennään ehkä hyppimään vesisateeseen lätäköihin. Jos siltä tuntuu. Mitään pakollista ei ole. Me voidaan nukkua kolmen tunnin päikkärit. Voidaan kikattaa sängynpohjalla. Leipoa. Saunoa. Elämä on täydellistä <3
Voin niin yhtyä tuohon ajatukseen, että lasten tulo täyttää jonkinlaisen tyhjiön. Vaikka elämä on kiireistä ja omaa aikaa ei juurikaan ole, se on silti parempi kuin aika ennen lapsia. Toki omaa aikaa kaipaa joka päivä, mutta entistä itsekeskeistä elämäntyyliä en ikävöi enää..
VastaaPoista