Olen nyt jo viikolla 7 raskaana. Huimaa, vastahan piinailin ja tein kauhean kasan raskaustestejä. Tiirailin haamuja ja toivoin parasta.
Kahden negainssin jälkeen aloin jo menettämään toivoa koko raskautumisen suhteen. Tiedän, että kaksi inssiä on vielä vähän, mutta muhun se jotenkin vaikutti tosi voimakkaasti. Aloin jo miettimään hoitojen lopettamista ja valmistautumaan lapsettomuuteen. Olin jotenkin ihan varma, etten voi enää tulla raskaaksi. Ja tietysti myös km ja keskeytys vaikuttivat taustalla.
Siksi oli todella suuri huojennus, kun sain plussan testiin. Ajattelin, että vaikka itse raskaus ei etenisi aiempia pidemmälle, niin olen sentään tullut raskaaksi. Sekin on jo jotain! Mun kroppa toimii!
Aika pian tuli muistot myös keskenmenosta ja keskeytyksestä. Keskenmenoraskaus oli sellainen, että mun maha oli kipeä ihan alusta ihan loppuun asti. Ensimmäiset vuodot alkoi jo rv 7 ja viimeiset vuodot rv 9-10. Viimeisen kerran näin sikiön elävänä rv 9 neuvolan ultrassa. Vaikka tämä oli ensimmäinen raskauteni, niin tiesin ettei tuollainen mahakipu kuulu asiaan.
Tässä raskaudessa en pelkää keskenmenoa. En tiedä miksi. Ehkä kun ei ole ollut mitään mahakipuja eikä vuotoja.
Sen sijaan pelkään sitä, että lapsi on sairas. Oikeastaan olen siitä aivan varma. Sen vuoksi en ole antanut itselleni lupaa muodostaa minkäänlaista tunnesidettä kasvavaan alkioon. Enkä ole oikeastaan edes ajatellut olevani raskaana. Minulle raskauden ensimmäinen päivä tulee olemaan se, jos saan joskus puhtaat paperit sikiöntutkimuslaitokselta. Tällä hetkellä olen varma siitä, että tämäkin raskaus joudututaan keskeyttämään. Olen miettinyt, miten jaksan taas sen rumban? Ja jaksanko enää yrittää uudelleen? Onko munasolut jo niin tuhoutununeet, ettei tämä onnistu ikinä?
Tähän on tietysti helppo sanoa, että "sehän on vaan se 1,5% mahdollisuus saada sairas lapsi" tai että "ei salama kahta kertaa iske samaan paikkaan". Mun on vaan jotenkin aivan mahdoton uskoa, että voisin joskus saada oman, terveen lapsen syliin asti.
Inhottavia nämä pelot. Antaisin mitä vaan, että olisin "normaali" huoleton odottaja, joka ei osaisi pelätä mitään ja nauttisi täysin siemauksian raskaudestaan. Mutta kun ei.
Voin kyllä samaistua tuohon huolen tunteeseen. Kaipa se vaan menee niin, että kun elämää on ravistellut jokin tarpeeksi voimakas ikävä yllätys, on äkkiarvaamatta kokenut elämän pysäyttäneen pettymyksen, ei sitä ihan helposti enää uskalla luottaa onneen. Tai eteenkään siihen, että onni säilyisi. Onneksi viikot ennen testejä ovat rajalliset ja vaikka aika kuluisi hitaasti, niin se jokatapauksessa kuluu. Pidän kovasti peukkuja teille, toivottavasti migreeni on jo helpottanut! :)
VastaaPoistaVoin arvailla, miltä sinusta tuntuu. Itselläni ei tietty ihan samaa tilannetta ollut, mutta jotenkin kaikkien epäonnistumisten ja keskenmenon jälkeen tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, että joskus saisimme elävän ja terveen lapsen luoksemme. Se tuntui epätodelliselta ajatukselta, kuin tuollainen tulevaisuus ei olisi ollenkaan tarkoitettu meille. Niin vaikea sitä oli kuvitella. Mutta ehkä se vain on ihmisen psyykkinen suojamekanismi, joka saa ajattelemaan pessimistisesti, vaikkei oikeastaan olisi mitään järjellistä syytä ajatella kaiken menevän huonosti.
VastaaPoistaPidän täällä kovasti peukkuja ja uskon että tällä kertaa kaikki menee hienosti :) Voi hyvin :)