Lapsettomien lauantai

Lapsettomuudellekin on varmaan olemassa joku hieno määritelmä. Itse lasken oman lapsettomuuteni alkaneeksi siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi ja oivalsin, että haluan lapsen, mutta jouduin hänestä luopumaan. Raskaus alkoi heinäkuussa 2015. Taipaleeni on siis kovin lyhyt, kohta vasta kaksivuotias. Hyvä niin, en tätä toivoisi kellekään enkä itsellenikään yhtään pidemmäksi aikaa.

Olen onnellisessa tilanteessa, raskaana, ja jos kaikki menee hyvin pääsen ensi vuonna juhlimaan äitienpäivää. Mutta tähän pisteeseen en ole päässyt helposti.

Ravaaminen klinikalla, piikit, tutkimukset, inssit, keskenmeno, kaavinnat, kohtutulehdus, enkelivauva, suru, epätoivo, negatiiviset raskaustestit, väsymys, kamalat lääkärit, ihanat lääkärit, tuhannet itkut, kai joskus naurutkin, rahanmeno, mutta samalla järkähtämätön periksiantamattomuus, tahto, usko, sisu ja toivo. Missään vaiheessa en ajatellut luovuttavani. Vaikka kävin aika pohjalla ja olisi ollut helpointa luovuttaa. Jatkoin vaan entistä varmempana eteenpäin. En edes tiennyt, että minusta löytyy sellaisia voimia!

Nyt on helppo sanoa, että onneksi en luovuttanut. Jotenkin uskoin koko ajan siihen, että kun multa otettiin niin paljon, niin jossain vaiheessa myös annetaan paljon.

Tiedän, että kaikkien kohdalla sisu ja usko ei riitä. Kun kaikki on kokeiltu ja palataan samaan alkupisteeseen, vuosi toisensa jälkeen. Heille haluan sanoa, että olette ajatuksissani <3