"Nostan hattua, mä en ikinä pärjäisi yksin kaksosten kanssa"
"Sä oot tosi rohkee"
"On varmaan tosi rankkaa?"
"Ihan millon vaan tarviit apua, niin soita vaan"
Eilen viimeksi eräs kaksosten äiti kommentoi, ettei ikinä pystyisi samaan.
Mä oon miettinyt, että miten mun arki sitten eroaa näiden kommentoijien arjesta, koska itse en ihan rehellisesti sanottuna koe tätä rankaksi. Mähän nautin tästä.
Tietenkin mulla on asenne ollut jo alunperinkin se, että mä pärjään. Enkä olisi tähän rumbaan lähtenyt, jos en tietäisi että selviän. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkästä asenteesta kiinni, vaan olen myös saanut terveet ja helpot vauvat. Viime yönäkin herättiin vain kerran. Lisäksi mulla on kiva, hyvällä paikalla oleva ja tähän tilanteeseen toimiva koti, auto, hyvät rattaat ja hieman säästöjä. Arki on helppoa.
Rohkea? Olen tätäkin miettinyt. Lasten saaminen ei ole mun mielestä rohkeaa, se on luonnollista ja osa elämää. Se että teen tämän yksin on mun mielestä nykypäivänä aika tavallista. Suomi on täynnä yksinhuoltajia. En mä koe olevani mitenkään kauhean erilainen. Tietysti tämä vaatii hieman selittelyä ja ihmettelyn kestämistä, mutta se on aika sivuseikka.
Soita kun tarviit apua! No en mä soita. Ei kai kukaan soita perheellisille kavereille, joilla on omakin elämä, että tuutko valvomaan pari yötä :D Kun en mä varsinaisesti tarvitse apua, mutta apu helpottaa tiettyjä asioita hirveästi. Esimerkiksi kaupassa käyminen kahdestaan on sata kertaa helpompaa kun yksin vauvojen kanssa.
Mun mielestä tässä kohtaa erottuu ne ystävät, jotka tajuaa mitä tässä tilanteessa ihminen tarvitsee. Tarvitsen sitä, että joku tulee, sano että lähde ovesta ulos, mä katon vauvoja pari tuntia. Tai kaveri tulee ja sanoo, että nyt lähdetään porukalla kauppaan. Tätä mä tarviin ja onneksi osa sen tajuaakin :)
Kyllä mä otan kaikki hatunnostot kohteliaisuutena, mutta silti aina vähän hämmennyn niistä. Mutta olen aivan varma siitä, että monella on paljon rankempaa siinä perinteisessä perheessä, jos puoliso sattuu olemaan hankala tapaus tai lapsi muiden lasten joukossa. Mulle on helpotus, ettei tarvitse ottaa toista aikuista huomioon ja saan tehdä kaikki päätökset itse. Joku kaveri voisi olla kiva jossain vaiheessa, mutta ei mun lasten isäpuolena, ainoastaan mun miesystävänä. Mutta sen aika ei ole nyt.
Hyvä kirjoitus! :) Mut tiedätkö, mä just yksi päivä mietin sua, kun jouduin olemaan yhden päivän kokonaan yksin vauvan kanssa, koska vaimolla oli menoa. Se tuntui jotenkin tosi rankalta, kun on tottunut jakamaan arjen toisen aikuisen kanssa, vaikka se toinen kävisikin töissä. Silloin mietin, että nostan sulle kyllä hattua, kun olet kotona kahden pienen kanssa. :D :D Mutta tottumiskysymyksiähän nämä ovat. Mullakin olisi taatusti ihan toinen ääni kellossa, jos olisin useammin yksin kaikki päivät ja yöt.
VastaaPoista