MUTTA.
Joutuisin ottamaan tytöt mukaan. Heidän kanssaan on kiva kyllä käydä kaikkialla, mutta ei ehkä täyteen tuupatuilla messuilla. Ylipäätään ajatus siitä, että pakkaan, puen, tungen autoon, ajan messuille, vietän päivän siellä, tungen autoon ja ajetaan kotiin. Pelkkä ajatus stressaa jo niin paljon, että vaikka kuinka ihanaa olisi messuilla käydä, ei se ole kaiken sen stressin arvoista.
Messuilla olisi kaikkea ihanaa ostettavaa. Messuille maksaa sisään. Bensat maksaa. Pakko siellä olisi syödäkin. Reissu tulisi kokonaisuudessaan maksamaan niin paljon (vaikka pihistelisi), ettei mulla ole varaa lähteä.
Mulla on viime aikoina tullut vastaan monta tapahtumaa, joihin olisin enemmän kun mielellään halunnut osallistua. On ollut häät, tyttöjen ilta, nämä tulevat messut...Kaverit suunnittelee kesän reissuja, joilla olen aiempina vuosina ollut mukana.. Olen joutunut tekemään aika ison työn itseni kanssa, että selviän aikuismaisesti näistä pettymyksistä. Kun ei ole ketään (paitsi minä itse) ketä syyttää siitä etten pääse enää mihinkään. On ollut ihan oma valintani, etten enää osallistu menoihin vaan olen äiti. Ehkä sitten, kun on varaa palkata lastenhoitaja, mutta nämä ensimmäiset vuodet olen "vankina kotona".
Lapset kasvattaa, sanotaan. Se on niin totta. Pettymyksen sijaan osaan nyt ajatella, että jään kotiin mielelläni, koska mulla on erinomainen ja ihana syy jättää menot väliin. Toki tämä vaati hieman itsetutkiskelua, mutta kasvan! Opin minäkin tässä uutta koko ajan.
Mites muut? Oletteko luonnostaan heti alusta asti osanneet suhtautua hyvin siihen, että lapset sitoo teidät kotiin ja paljosta joutuu luopumaan? Vai oletteko joutuneet vähän opettelemaan, kuten allekirjoittanut? :)
Kriisiähän se vähän pukkas kun huomasi, ettei yhteiset kaveri-illat tai parisuhdeillat enää vain onnistu, kun meillä ei ole kaupungissa yhtään sukulaista, jota pyytää hoitoavuksi. Ei enää vapaita salitreenejä ilman aikatauluja, ei ex tempore drinkki-iltoja jne. Piti työstää tätä ajatusta, ja kyllä se kiukutti, vaikka poikaani rakastankin. Se on uutta ja siihen pitää totutella ihan niin kuin mihin tahansa muutokseen. Ei ollut helppoa, mutta kyllä se tasapaino löytyi. Vaikeina hetkinä hoen itselleni, että parin vuoden päästä on ihan eri tilanne, lapsi on helpompi jättää hoitoon :)
VastaaPoistaTämä on minusta niitä juttuja, johon ei voi/osaa täysin valmistutua, vaikka ennen laasta kuinka kuvittelisi asiaa miettineen. :)
Toi on niin totta, että vaikka sitä etukäteen ajatteli tämänkin asian läpi, niin kyllä tämä vähän yllärinä naamalle lävähtää. Mä jotenkin kuvittelin, että mulla olisi ollut vahvempi tukiverkko, koska niin moni raskausaikana lupasi auttaa, mutta eipä heistä ole kuulunut.
PoistaMäkin koitan ajatella, että ne on nää ekat vuodet, sitten helpottaa...Ja onneksi tämä on vaan yksi osa tätä nykyistä elämää, positiivisia puolia on kuitenkin vaakakupissa hurjasti enemmän <3
Minun kaverillani on sanonta, "Ein Kind ist kein Kind", eli yksi lapsi ei oikeastaan ole mitään ja minusta se on omaan arkeeni pätenyt aika pitkälle. Ja siis ihan sivuhuomautuksena, minähän monesti pyysin jos saisin kaksi alkiota siirrossa (en uskonut kyllä, että kummastakaan mitään olisi tullut). Lääkärillä itsellään vain oli kaksoset ja oli sitä mieltä, etten minä niitä halua ;) Olisin kyllä edelleen halunnut :P Minä itse haluaisin liikkumaan ilman rattaita ja olisi kiva taas käydä ranskan/saksantunneilla tai opiskella. Nuo ovat oikeastaan ainoita asioita josta olen toistaiseksi luopunut. Tosin aika kivaa tämä sohvalla levyttäminenkin on ilman, että tekee mitään fyysistä tai rasittaa aivoja... Itse olen lähdössä (suunnitteluasteella ainakin) reissuun pidennetyksi viikonlopuksi, sitten kun raaskin tätä lisäosaa jättää vahemmilleni hoitoon (isäni ilmoitti, että he sitten haluavat hoitaa minimiestä viikon ajan ilman minua... ikää oli siinä vaiheessa kaksi viikkoa ja kauhuissani olin, etten minä sitä minnekään jätä) ja yhden reissun ajattelin heittää Saksaan lisäosa mukanani. Lähes kaikilla kavereillani on siellä lapsia, joten yleensä muutenkin on pyöritty lasten ehdoilla, joten kyllä tämä siinä mukana menee. Tosin rahoituspuoli on edelleen mietinnän alla ;) Me asutaan ihan pääradan varrella ja junia kulkee viiden minsan välein, joten me kyllä aika paljon liikutaan noin yleisesti. Asiaa helpottaa tosiaan se, että tämä vauva on todella helppo ja todella tyytyväinen. Tietenkin meillä on ne omat huolet ja ongelmat, mutta tuollainen perusarki on helppoa ja meillä tapahtumat ja aikataulujen muutokset, eivät yleensä tee elämästä helvettiä :) Hullarit oli kova juttu tällä viikolla ja ensi viikolla mennään Lapsimessuille. Tosin itse ajattelin mennä aika minimalistibudjetilla, matkat ovat ilmaiset, lippu toki maksoi (sain siitäkin kyllä alennusta aika paljon), evästäkin meinasin ottaa mukaan... ja enkä välttämättä meinannut edes mitään ostaa (ei tarvita mitään), vähän niinkuin halpisreissu ;) (katsotaan toteutuuko) Mutta itse tykkään kierrellä ja katsella ja meillä tämä lisäosakin viihtyy toistaiseksi kaupoissa ja tapahtumissa, jossa on paljon katseltavaa ja koska ei liiku minnekään, mihinkään ei ole kiire, eikä perässä tarvitse juosta. Toki ensi viikolla voin olla sitten toista mieltä ;)
VastaaPoistaOnni on perustyytyväiset vauvat! Nääkin on siitä ihmeellisiä, että aina reissussa osaavat käyttäytyä, kotona sitten kitistään.
PoistaMä kuulun sun kanssa samaan sarjaan, että paljon käydään ja mennään ja kotona seinät vaan kaatuu päälle. Se mitä mä tällä hetkellä kaikista eniten toivoisin, olisi että saisin levätä. Mulla ei sohvalla levyttäminen onnistu, koska koko ajan jommalla kummalla on joku juttu meneillään. Päikkäreitä ei pysty nukkumaan, kun tytöt on eri tahdissa. Kroppa alkaa olemaan jo tosi loppu, kun näitä lähes 10 kilon perunasäkkejä joutuu nostelemaan...Jos jotain saisi, haluaisin viikon toipumisloman, missä saisi syödä kunnon ruokaa, nukkua, urheilla, ottaa hierontoja ja kauneushoitoja...poks! Heräsin!
Vaikka minulla ei näitä olekaan kuin yksi ja sekin kevyttä tekoa kyllä tiedän miltä puhki oleminen tuntuu. Tosin nyt varmaan kaikki kivittää, mutta siis minä olen joskus nukkunut kun tuo on vieressä itsekseen jutellut ja valvonut. Vaihtoehtoisesti minimies on pyörinyt itsekseen lelujensa kanssa lattialla ja äiti on nukkunut. Toivottavasti ei ole saanut traumoja, joita sitten terapiassa puretaan vuosikymmenten päästä, kun äiti vaan oli vähän väsy ;) Sinun pitäisi laittaa kotiapu (sinulla siis ilmeisesti käy joku joskus vauvoja viihdyttämässä?) pihalle tyttöjen kanssa ja jäädä itse kotiin vain lepäämään tai vaihtoehtoisesti painua hierontaan. Minulla on hartiat ja selkä ihan jumissa tuon yhdenkin kanssa. Mitään pitkäaikaista ratkaisua tuskin tuo ja vähän kun laastarihoitoa antaisi, mutta jaksaa taas hetken eteenpäin. Aika monet kyllä kanssa auttaa jos apua pyytää, vaikka eivät sitä tajuaisi itse tarjota. Tosin itselläni ei ole kyllä niin hyviä kavereita lähimailla, joilta viitsisin apua pyytää, joten ymmärrän senkin pointin. Toivottavasti saisit kuitenkin pian levätä... se oikeasti tekee ihmeitä :)
PoistaSama mulla. Ei houkuta lähteä kaksosten kanssa oikeen minnekään, liikaa häslinkiä. Ainoastaan mummoloissa käydään ja kauppareissuilla kun isä on mukana mutta yksin lasten kanssa en vielä uskalla lähteä oikein minnekään... Mutta sanoisin, että nykyään sitä haaveilee itse sellaisista asioista, jotka olivat ennen itsestäänselvyyksiä. Pieniä vapaahetkiä arvostaa enemmän kuin koskaan. Kaupassakäynti yksin on luksusta jne. Mutta kyllä sitä omaa vapautta kaipaa erittäin paljon. En silti vaihtais minnekään tätä tilannetta. Ennen lapsia niiden kaipuu oli suurempaa kuin vapaudenkaipuu nykyään.
VastaaPoistaNäin 1v8kk kokemuksella en koe kohdanneeni kasvukipuja. Toki näin puolentoista ensimmäisen vuoden jälkeen omat harrastukset ovat alkaneet palautua ja menot järjestyvät eri lailla. Työelämä palauttaa ammatin tuoman minuusarvon ja pariaikaakin on vaikka tyttö ei olekaan yökyläillyt ilman meitä.
VastaaPoistaEtukäteen ei olisi uskonut että äitiyden alkuaikoina omaa kaivattua aikuista aikaa oli tiskikoneen tyhjennys ja ruuanlaitto. Osa ennen lasta arkeen soljahtaneista asioista on jäänyt pois tai vähemmälle mutta niistä en ole kriiseillyt. Joitain asioita ajattelen lämpimällä haikeudella, mutta en silti aktiivisesti koe että sitä arkea tarvitsisi päästä elämään. Kai olen omaksunut ajatuksen jossa lapsen syntymä aloittaa "neljän vuoden kuolemanlaakson vaelluksen". Olen myös valmis jatkamaan samaa oravanpyörää uudelleen ja vaikka sittenkin vielä uudelleen jos luonto niin suo. Kai sellaisen "parasta just nyt" näkökulmaani vaikuttaa tietoisuus siitä et aika aikaansa kutakin. Aika oli entisellä, aika on nykyisellä. Jotain päivänä saan vielä itseni takaisin. Silloin mietin näitä päiviä haikeudella.