Multa alettiin tenttaaman tukiverkkoa jo raskauden alkuaikoina ja tenttaaminen kiihtyi vaan loppua kohden. Loppuhuipennuksen se saavutti lasten synnyttyä ja luulen, että tenttaaminen pahenee vaan vielä tästäkin. Puhun tenttaamisesta siksi, että olen viime aikoina kokenut sen juurkin niin. Ahdistavana ja negatiivisena tenttaamisena, vaikka tiedän tottakai, että hyvää kaikki tarkoittavat ja haluavat vaan varmistua, että pärjään. Onhan mulla kuitenkin kaksi pienokaista, joiden hyvinvoinnista vastaan.
Multa kysytään, kuinka mä tulen pärjäämään? Ihan oikeasti, mä en osaa vastata tuohon mitään faktaa. Mä en tiedä, millaisia tulevat päivät tuo vuodet tulee olemaan. Mulla ei ole kokemusta ylipäätään lasten hoidosta, joten on todella vaikea hahmottaa nasevaa vastausta kysyjälle. Tunnen toki itseni ja tiedän kuinka toivottuja nämä lapset ovat, joten osaan vastata, että uskon vahvasti pärjääväni ja jaksavani. Olen elänyt rankkojakin aikoja ja minut on monessa sopassa keitetty, uskon selviäväni. Olen vahva, olen nokkela, olen selviytyjä. Olen näitä asioita myös lasten kanssa. Mutta en mä voi tietää. Kuka voisi? Ei kai kukaan.
Multa on kysytty, voisiko joku tulla öiksi hoitamaan vauvoja, että saisin nukuttua? Meinasin purskahtaa nauruun. Tämä kysymys esitettiin sairaalassaolon viimeisillä metreillä ja olin jo aika täynnä tätä tenttaamista. Vastaisin, että valitettavasti ystäväpiiriini ei kuulu yhtään niin lapsirakasta ja vieläpä työtöntä ihmistä, joka voisi valvoa öitä puolestani. Kaikilla on työt ja omat lapset. Ihan oikeesti hei! Ja miksi pitäisi. Mä olen töistä pois siksi, että mun päätyö on nyt heräillä öisin :)
Eräs ystäväni, joka eli hieman huonossa parisuhteessa vauva-aikana, sanoi että miksi pariskunnilta ei tentata tukiverkostoa. Pahimmillaan siitä miehestä tai puolisosta on vaan enemmän haittaa kun hyötyä. Äiti jätetään oman onnen nojaan vaan siksi, että kulissit on kunnossa. Ns. normiperheessä äiti voi olla yyhoo siinä missä oikeakin yksinhuoltaja. Noooh, pitää varmasti paikkaansa, että kaikissa perheissä äiti ei saa puolisolta tukea varsinkaan henkisellä puolella, mutta vaikkapa yksin kauppaan pääsy lienee helpompaa (tai edes teorian tasolla mahdollista) em. perheessä. Kyllä totaaliyyhoo on oikeasti totaalisesti keskenään lastensa kanssa, vaikka silloin tällöin apua saisikin. Toki apua täytyisi kaikenlaisille perheille tarjota.
Suurin osa ihmisistä on sanonut mulle, että olet erityisen onnellisessa asemassa, kun sinulla ei ole vauva-aikana parisuhdetta rasitteena. Itse en osaa ottaa tähän asiaan kantaa, koska mulla on kokemus vaan tästä totaaliyyhoomeiningistä.
Mutta nyt myönnettäköön, että olen kaivannut kyllä miestä jo yhden kerran tässä kaaoksen keskellä. Se oli tilanne, kun piti saada auto huoltoon. Onneksi ratkaisu löytyi siihenkin, ja korjaamon pojat hakivat ja palauttivat auton kotipihaan :)
Olenko sitten yksinäinen? En ole. Jo ennen lapsia elin sinkkuna pitkään, enkä missään vaiheessa tuntenut yksinäisyyttä. Nautin aika paljon yksin olosta silloin ja nytkin. Nyt ne omat hetket on niitä, kun makuuhuoneesta kuuluu tasainen tuhina ja tytöt nukkuu, ja äiti saa surffata netissä ja syödä suklaata.
Itseasiassa sosiaalinen elämäni on kokenut aikamoisen mullistuksen tässä raskaus- ja vauva- aikana. Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin, vanhat kaverit ovat ottaneet yhteyksiä ja paljon on porukkaa käynyt kylässä.
En osaa sanoa, millaiseksi tukiverkostoni aikanaan muodostuu. Nyt yritämme mahdollisimman paljon vältellä ihmisiä, koska vauvat ovat vielä niin pieniä, joten halukkuudesta huolimatta en ole hoitajaehdokkaita ottanut vastaan. Ainoastaan äitini oli muutaman päivän kotiutumisen jälkeen tukena ja apuna.
Itse en koe tarvitsevani hirveästi apua itse vauvojen hoidossa, mutta olisi ihanaa päästä välillä yksin kauppaan, kampaajalle, lenkille tms. Eli oman ajan mahdollistamiseen ottaisin kernaasti apua vastaan. Lisäksi ne hetket, kun vauva huutaa, enkä tiedä mikä hänellä on hätänä- ne tuntuu erityisen raskailta yksin. Tai joku normaalista poikkeava tilanne, vaikkapa nyt tuo puklailu tai kova kakka, niitä olisi kiva miettiä yhdessä puolison kanssa.
Tiivistettynä voisi sanoa, että hetkeäkään en ole katunut tätä valintaani perustaa perhe yksin. Tässä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta minun arvomaailmassa ja minut tuntien niitä plussia on huomattavasti enemmän. Ja miinuksiin en kauheasti edes tuhraa ajatuksia :D
Oot niin rohkea nainen! Tytöt varmasti rakastaa sua paljon ja näyttää sen tulevaisuudessa kiitollisuutena :)
VastaaPoistaIhana kommentti, kiitos <3
PoistaVarmaan kaksosten saanti lisää tuota tenttaamista, sillä multa ei ole kukaan koskaan kysellyt tukiverkkojen perään, vaikka olen kahden lapsen totaaliyksinhuoltaja. Neuvolassakin se on aina niin päin, että "kun sä oot niin vahva ja taitava ja osaat kaiken" ja kukaan ei kuuntele sitä, kun sanon, etten todellakaan ole aina vahva ja tukiverkkojahan mulla ei ole juuri minkäänlaisia. Perhetyössäkin todettiin, että olen liian "pärjäävä", että olisin saanut esim. 2 h viikossa omaa aikaa, kun kyselin kaupungilta, että olisiko se mahdollista.
VastaaPoistaOon ollut onnekas ja lapset ovat olleet ns. helppoja, eivätkä esim. valvota öisin, mutta sitä omaa aikaa ei tosiaan ole ollut kyllä moneen vuoteen. Haaveilen juurikin kampaajasta, mutta täytyy kai sopeutua siihen, että tukka ylettyy polviin saakka ennen kuin pääsen sinne :) No toki voisin palkata hoitajan esim. MLL:sta, mutta ventovieras hoitaja ei vaan ole mun juttu. Eli tavallaan syy on myös itsessäni ja tietysti siinäkin, ettei mulla ole varaa palkata ketään säännöllisesti, mutta esim. kerran kuukaudessa ehkä. Tuttapiiristä tai sukulaisista hoitajia ei taas löydy.
Mutta kivaahan meillä on kolmistaan, eikä arki ole erityisen rankkaa yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta. Ja se tietysti huvittaa, kun jotkut parisuhteessa elävät äidit eivät olevinaan pysty käymään edes suihkussa tai imuroimaan, kun mies on töissä. Kyllä mä vaan kävin suihkussa ihan säännöllisesti ja kämppä oli siisti, vaikka jaloissa pyörikin vastasyntynyt ja taapero. Ja joka päivähän se helpottaa, kun lapset kasvavat ja oppivat uusia asioita. En tiedä, johtuuko juurikin siitä, että olen totaaliyh, mutta omat lapset tuntuvat olevan jotenkin omatoimisempia ja kypsempiä kuin monet ikäisensä, vaikka tokihan näitäkin on passattu sen minkä pystyy :) Ja töihinpaluuhan tietysti tuo jonkin verran sitä omaa aikaa, mutta se ei ole ihan vielä ajankohtaista.
Mutta tsemppiä, hyvin se menee! :)
Mä luulen kanssa, että kaksosefekti lisää tuota tenttaamisen määrää. Ja ehkä sekin tuossa loppuvaiheessa, kun itse sairastuin myrkytykseen ja siitä toipuminen kesti. Ja kaksosvauva- arki on erikseen mainittu avun saamisen edellytyksenä, puhumattakaan että sen arjen pyörittää yyhoo. Eli kai kysymyksessä on asia, mihin mulla on oikeus, joten sitä ei voi sivuuttaa.
PoistaIhana kuulla, että lapsesi ovat olleet helppoja. Näyttäisi siltä, että mullakin olisi hyvä säkä sen suhteen, ainakin tähän asti kaikki on mennyt tosi hyvin.
Mullakaan ei ole ketään sellaista ihmistä, joka tulisi tosta noin vaan hoitamaan lapsia. Tai on, mutta he asuvat liian kaukana.
Muakin naurattaa noi "en pääse suihkuun"- ihmiset. Tässä on jo lyhyessä ajassa joutunut keksimään jos jonkunlaista systeemiä, että perusasiat saa rullaamaan. Suihkussa käyn kun lapset nukkuu. Laitan itkuhälyttimen nojaamaan käsienpesualtaan saippuapulloon ja siitä nään/kuulen, jos tytöille tulee katastrofi :)
Mä uskon myös, että kun lapsi ei saa kaikkea heti, joutuu sietämään odottamista, joutuu jakamaan ja tekemään paljon itse, on nämä vaan hyviä asioita. Vaikka eihän se äitinä kivalta tunnu, kun toinen huutaa ruokaa sängyssä, ja olen vasta aloittanut toisen syöttämisen. Mutta tämmöistä tämä on.
Tsemppiä sinullekin! Arkesi kuulostaa tosi ihanalta! Kirjoitatko blogia? Olisi kiva lukea enemmänkin.
Ärsyttävää tollanen tenttaaminen, mutta varmasti vaan hyvät tarkoitukset taustalla sun jaksamista ajatellen ja varmaan juuri kaksosten vuoksi tenttaillaan, niinku ylempänä mainittiin :) meiltä kyllä kans on kyselty paljonkin tukiverkostoa ja että millainen suhde on mm. Meidän omiin vanhempiin yms. Itse en ole ainakaan toistaiseksi asiaa kokenut negatiivisena, mutta ehkä jatkuva jankuttaminen ärsyttäisi.
VastaaPoista-Nipsu
Mä luulen, että sain todellakin normaalia suuremman yliannostuksen tenttaamisesta. Olin nimittäin muistaakseni seitsemällä eri osastolla viikkoina ennen synnytystä ja sen jälkeen, ja jokaisella osastolla vähintään 3 hoitajaa/lääkäriä/ sossua asiasta kyseli. En mä sitä ajatusta tenttaamisen takana ota negatiivisena, mutta jotenkin siihen vastailuun kyllästyi jossain vaiheessa...selittää niitä samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen...
PoistaPaljon hyviä huomioita tässä tekstissä!
VastaaPoistaItse ihmettelin Eve Mannun "Musta tulee perhe" -kirjaa lukiessani (se on siis sellainen yksin lasta odottavalle suunnattu opus), kun siinä korostettiin moneen otteeseen, että pitää sitten rakentaa ystävistä sellainen laajennettu perhe, jonka puitteista löytyy ihmisiä auttamaan yövalvomisissa ja vauvanhoidossa jne. Kaunis ajatus, mutta kuinka monelle se mahtaa olla realistinen? Itselläni on juuri sama tilanne kuin sinullakin, eli ystävät ovat töissäkäyviä tai perheellisiä, joilla on oma hyvin täyteen ahdettu elämänsä elettävänä. En ainakaan itse voisi odottaa, että heiltä kovin tiivistä arkiapua saisin keneltäkään.
Itse ajattelen sen olevan tärkeää, että mahdollisissa hätätilanteissa olisi jonkinlaista apua saatavilla, mutta kyllä itsekin haluaisin sen normiarjen rakentaa pitkälti itseni varaan ja kehittää rutiinit sellaisiksi, että ne pystyy pyörittämään yksinkin. Uskon myös, että se on täysin mahdollista.
Mulla on tuo kirja yöpöydän laatikossa odottamassa aikoja, jolloin kerkiän sen lukemaan!
PoistaMä näen asian samalla lailla kun sinä. Eli arjen on sujuttavakin niin, että minä sitä pyöritän ja minä olen siitä vastuussa. Jelppi ja apu ovat sitten luksusta/ poikkeustilanteita/ jne. En voi rakentaa tätä rumbaa kenenkään muun varaan.
Ja tottakai tästä selviää. Ei tämä mitään rakettitiedettä ole, eikä edes mitään ihan erityisen rankkaa. Itse ainakin olen paljon rankempiakin aikoja elänyt. Toki tämäkin muuttuu vauvojen kasvaessa ja voi vaikeutua, mutta ainakin nyt tämä on ihan siedettävissä rajoissa. Rutiineilla on iso merkitys ja ne tässä pikkuhiljaa muodostuu koko ajan toimivammiksi.